Huu huu, täällä sitä nyt ollaan, ison rapakon toisella puolella. Eilinen matkapäivä oli pitkä ja tuskainen, tuntui ettei se lopu millään - pystyssä tuli oltua aamuviiden herätyksestä Chicagon kello kahdeksaan illalla, eli noin 23 tuntia. Lentomatkat menivät yllättävän kivuttomasti, vaikka olihan se pitkää istumista, ja Villekin alkoi jo painaa sylissä pienissä penkeissä. Kaukana on luksus nykyajan matkustamisessa, se todettiin moneen kertaan päivän aikana. USA:n immigraatio oli kokemus sinällään, minun ja Nickin oli annettava sekä sormenjälkinäytteet että silmäkuvaus. Ja tottakai kyseltiin moneen kertaan miksi ihmeessä tulemme niinkin pitkäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi, kuka maksaa meidän täällä olomme ja onko meillä dokumentteja mukana. Menemättä tähän sen syvempään, niin mitäköhän tapahtuisi jos jokainen amerikkalainen saisi samanlaisen kohtelun aina tullessaan Eurooppaan ?

Haimme vuokra-auton (punainen Chrysler; huom. Hannu, PALJON pienempää mallia kuin mitä sinä koeajoit) ja ajoimme suoraan kesäkodillemme. Kaikki näytti hyvältä, tai ainakin sellaiselta miltä olimme kuvitelleetkin. Hankimme Villelle matkasängyn, syöttötuolin ja muuta pientä tarviketta, kävimme ulkona syömässä ja ostamassa hieman ruokatarvikkeita. Minä kikattelin kaikelle ja Ville nuokkui puolinukuksissa autotuolissa ja ostoskärryssä paikasta toiseen. Yö oli todella levoton, mikä sinällään ei ole yllättävää.. Ville nukkui omassa uudessa sängyssään tasan 20 minuuttia, jonka jälkeen alkoi hillitön itku ja parku, eikä tehtävissä ollut muuta kuin nukkua kaikki kolme samassa sängyssä, koko ajan heräillen. Pojat nousivat jetlagin voimalla neljältä, minä jatkoin unia aamukuuteen saakka. Hiemanhan tuosta ekasta yöstä tuli voimakkaat muistot Villen ihan ensimmäisistä öistä kotona tasan vuosi sitten, samanlaista heräämistä ja vääntöä kuin silloinkin. No, muutaman yön ja päivän jälkeen olomme ja elomme niin päivin ja öisinkin on varmaan jo erilaista, ja olemme jotakuinkin rytmissä uudestaan.. toivossa on hyvä elää.

Amerikkalaisuus on kuitenkin jo nyt osoittanut hyvät puolensa. Kaikki on melko halpaa, ruoka hyvää, palvelu ehkä jo liiankin ystävällistä. Olemme kuullut jo ainakin sen kahdeksan kertaa lauseen "He is sooo cute!" - Ville on siis hurmannut kaupankassoja ja lentoemäntiä. Olisi kyllä kiva tietää mitä tuon meidän pienen poikamme päässä liikkuu. Hellyyttävästi hän useammin kuin normaalisti haluaa syliin ja puristaa kaulusta, eikä millään halua päästää irti. Kyllä hän tajuaa, että nyt ei olla kotona. Aamun kauppareissulla Ville pääsi isänsä kanssa isoon karuselliin, ja nautti kyllä jokaisesta kierroksesta ;)


-- Greetings from Chicago. In the photos, you see our summer house and rented car, the red funny looking Chrysler. Ville and dad were taking some rounds in a turning caroussel in a nearby shopping mall, seen in the later photo.