Olen jo muutaman viikon ajan katsellut lähikampaamoja hieman sillä silmällä. Viltsu on repinyt taas tukkaansa oikein urakalla (muuttostressiä hänelläkin ?). Tälläisestä tuloksena on irvokas pikkumies, jolla puoli päätä on täynnä viiden sentin enkelikiharoita ja toinen puoli millin pituista sänkeä. Ja omallekin päälle pitäisi tehdä jotain ennen töiden alkua. Olen huomannut, että täällä on kahdenlaisia kampaamoja. Toisiin pääsee vain ilman ajanvarausta, ja usein pitkän odotusajan jälkeen; nämä olen jo ristinyt nuorisokampaamoiksi. Toiset taas ovat mummokampaamoja. Heille pitää tilata aika, ja usein se on turkasen vaikeaa, sillä kylän vanhoilla naishenkilöillä on yleensä vakiaika kerran viikossa. Ja haluaisiko sellaiseen mennäkään, jos heidän ainoat asiakkaansa vain pesettävät ja föönäyttävät tukkansa kerta toisensa jälkeen samanlaiseksi leijonanharjaksi ? Okei, ehkä yleistä nyt liikaa, mutta siltikin.

Tälläisen muuton yhteydessä muuttaa paitsi koti, työpaikka, asuinmaa ja kieli, niin myöskin lähikauppa, pankkikortti, auton rekisteritunnus, hammaslääkäri, päiväkoti ja se kampaamokin. Kaikkeen on sopeuduttava. Kampaamo on noista listatuista asioista ehkä se materialistisin, narsistisin, monelle naiselle ehkä jopa tärkein asia jokapäiväisessä asioinnissa. Jos on löytänyt hyvän kampaajan niin aika harva sitä vaihtaa ihan vain huvin vuoksi.

Miehen suvun naiset antoivat siis jokainen suosituksen omasta kampaajastaan. Yritin eilen käväistä eniten ääniä saaneen luona: ei, tänään ei ehdi, jono on kolmen tunnin pituinen. Ja toisena listana ollut mummokampaamo: ensi viikon perjantaina on ensimmäinen vapaa aika, sopiiko ? Tänään lähdin aamusella Villen kanssa uudella asenteella liikenteeseen. Ajoimme rankkasateessa erääseen nuorisopaikkaan kello yhdeksän aamulla, ja saimme pojan tukan sievään kesäkuntoon. Se kesti viisi minuuttia, maksoi viisi euroa ja päälle taskullinen namuja mukaan. Ajan sinne huomenna uudestaan oman pääni takia heti kun Ville on matkalla tarhaan. Mitäpä opimme ? Ei kannata aina uskoa suvun suosituksia.