Meillä aloitti töissä toinen nainen, juuri koulunsa lopettanut insinöörinalku. Tunsin itseni jotakuinkin vanhaksi kääkäksi. Nyt tiedän mitä mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut: Kuljen tylsissä kauluspaidoissa ja korollisissa kengissä t-paidan ja tennareiden sijaan, tukkani on lyhyt muttei sojota joka suuntaan, enkä ehdi töissä jäädä juuri koskaan kahvipöytään, sillä seuraava kokous odottaa. Toisaalta olin maanantaina jo iloinen, etten ole enää itse samanikäinen, katsellessani tytön säikkyisää olemusta. Häntä jännitti niin paljon, ettei saanut sanaa sanotuksi, eikä uskaltanut edes keneltäkään kysyä monelta sai lähteä kotiin. Ensimmäisessä kunnon työpaikassa on kuitenkin oma jännityksensä, koska onhan se käytännössä aikamoinen käännekohta elämän realiteeteille. Enää ei voi lähteä ulos torstaisin, nukkua aamuisin myöhään tai istua kahvilassa ystävien kanssa pitkälle iltapäivään. Tervetuloa "oikeiden aikuisten" elämään :)

Meillä on töissä virallinen kummi-systeemi, eli uudelle työntekijälle yritetään löytää aina vanhempi työntekijä, jolta voi kysyä kaikki päivänselvät kysymykset kuten missä on vessa ja mistä täältä löytää kyniä ja keneltä pitää kysyä kokoushuoneita. Minun oma kummini on ihana ihminen, vanhempi nainen tehtaan toiselta puolelta. Hän on ollut saman firman palveluksessa jo yli kolmekymmentä vuotta, käynyt tekemässä keikkoja sekä Saksassa että Hollannissa, kolmen lapsen äiti ja erittäin arvossapidetty kemisti. Olemme päässeet tekemään myös töitä yhdessä, saman projektin tiimoilta. Eihän tälläisissä asioissa sukupuolella ole oikeasti väliä, mutta jos hyvä tyyppi sattuu olemaan nainen, niin minä ainakin nostan hattua muutamaa senttiä tavallista ylemmäs. Naisverkostumistako ? Ehkäpä.  Sukupuolirasismia ? Ehei, eihän sellaista ole olemassakaan!