Eilen sain todella ihanan ja piristävän puhelinsoiton Ranskasta. Kymmenen vuoden takainen työkaverini ja ystäväni kutsui itsensä kylään, jo toukokuun puolivälissä. Tällöin olemme siis jo pois Suomesta, kaiketi keskellä avaamattomia ja puoliksi tyhjennettyjä muuttolaatikkoja. Hänellä oli jo juna-aikataulut ja suunnitelmat selvät, eikä edes odottanutkaan että olisin ruvennut änkyttämään toukokuun viikonloppuni kiireistä.. Suoraviivaista ja lempeää toimintaa. Ja puhelun tunteellinen loppu "nähdään pian, minulla on ollut ikävä" oli hyvä muistutus minulle siitä, että en ole joutumassa muuton myötä mihinkään avaruuden mustaan aukkoon yksin, ilman yhtäkään tuttua kasvoa.

Sillä niin se vain on, että joidenkin ihmisten kanssa fyysinen välimatka ei merkitse mitään. Tapasin
ranskalaisen ystäväni viimeksi yli kolme vuotta sitten. Kolme vuotta! Se on pitkä aika, ja siltikin hän on minulle mielissäni ennenkaikkea ystävä, eikä mikään 'ranskalainen työkaverini Sveitsin ajoilta'. Olemme kiertäneet yhdessä karhunkierroksen Kuusamon metsissä parhaaseen ruska-aikaan, hiihtäneet murtsikkaa Kolin maastoissa, mitanneet isojen rautaosien kulmapisteiden jäännösvirheitä saksalaisella terästehtaalla ja maistelleet viinejä Alsacen viinitarhoilla. Hän lähetti minulle pullon päärynäviinaa kun Ville oli syntynyt..

Muuton myötään olen tehnyt treffit myös Tukholman aikaisen kämppikseni kanssa, joka tekee nykyään töitä EU-parlamentissa kääntäjänä. Hän puolestaan on kotoisin Italian Rivieralta, ja äidinkielensä italian lisäksi taitaa englannin, ruotsin, ranskan ja espanjan vaikka unissaan. Tapasimme viimeksi neljä vuotta sitten pastan ja kirsikkaoluen merkeissä. Taisimme pienessä hiprakassa puhua ruotsia koko illan (oli se varmaan näky, puhumattakaan miltä se kuulosti..). Mitäköhän seuraavalla kerralla ?

Osa ystävistäni jää tietysti tänne Suomen kamaralle. Haikeuttahan se tuo mieleen, pakostakin. Mutta eipä ne kunnon ystävät mihinkään katoa, ei myöskään pitkän välimatkan takia. Niin se vain on.