Olen aina ajatellut, että käyttäydyn rauhallisesti ja kiihkottomasti mitä tulee omaan jälkikasvuun. Eilen minusta tuli kuitenkin leijonaäiti, ihan puun takaa, yllättäen. Tarhassa oli kuulemma kaikki mennyt hyvin. Illalla vein sitten pikkumiestä kylpyyn, ja huomasin ison ja pyöreän mustelman pojan käsivarressa. Kyllä vain, ihan selkeästi siinä oli jonkun lapsen hampaiden jäljet. Yritin heti rationaalisesti ajatella, että tälläistä sattuu, lasten kesken, ei siis hätää. En kuitenkaan usko, että nuo pienet hampaat olisi isketty Villeen salassa, ilman itkua ja huutoa. Vaikka voihan se ollakin, että tilanne on mennyt nopeasti tarhalla ohi, eikä siis tädeillä ollut äidille mitään erikoista kerrottavaa päivän loputtua. Mutta leijonaäidin vaistot nousivat pintaan joka tapauksessa. Hitto, joku puree mun poikaani mustelmille päiväkodissa!

Tiedän lasten purevan, kyllähän Villekin on sitä joskus yrittänyt, mutta selkeällä kiellolla ja puheella se kyllä saatiin meillä ainakin kuriin nopeasti. Ja kyllä pureminen menee yli sellaisen vapaan kasvatuksenkin rajan, jonka mukaan kaikki muu on sallittua paitsi itsensä ja muiden satuttaminen. Tarhassa tietysti sattuu ja tapahtuu, kaikkea ei voi nähdä ja valvoa, sen ymmärrän ihan hyvin. Mutta onhan tästä sinne taas puhuttuva, luulen että osaavat jälkikäteenkin ehkä selvittää mitä on tapahtunut ja ainakin näyttää purijalle pojan käsivartta ja kertoa tiukkaan sävyyn ettei niin saa tapahtua uudestaan. Vai onko siis todellakin olemassa lapsia, joille pureminen on keino kommunikoida, ja jota ei millään saa aisoihin ? Hampaanjälkimustelmat häviää, onneksi.