Pitkä itsenäisyyspäiväviikonloppu oli tuulinen, kylmä ja sateinen. Sunnuntaina vihdoin uskaltauduimme pojan kanssa lähipuistoon keinumaan ja leikkimään. Eipä siellä juuri muita ollutkaan meidän lisäksi, paitsi eräs äiti tyttärensä kanssa. Heillä oli mukanaan nukenrattaat ja kasa autoja, jotka lojuivat suurimman osan ajasta hiekkalaatikon kupeessa, ylhäisessä yksinäisyydessä. Ville kiinnostui niistä sitten jossain vaiheessa, tietysti, sunnuntaisin kun asukaspuiston kivat lelut ovat lukkojen takana. Ajattelin optimistisesti, että kyllähän poika voi niitä leluja varmaan vähän katsella -- mutta toisin kävi. Tyttö juoksi heti rattaidensa luokse, riuhtaisi ne Villen kädestä ja keräsi kaikki autonsa yksi kerrallaan selkänsä taakse. Odotin tytön äidiltä jonkinlaista reaktiota koko episodiin, rakentavaakin ehkä. "Aada on nyt vaan siinä iässä, että hän ei halua muiden koskevan hänen leluihin", kuulin seuraavaksi. Ja jatkoksi vielä: "Kun Aada on muuten niin vaikea koko loppupäivän". Siinä sitten jätettiin Aada ja hänen ymmärtävä äitinsä ihan kahdestaan puistoon leikkimään omilla leluillaan. Ja toivottavasti Aadalla ja hänen äidillään on ollut helppo sunnuntai-ilta...

Hämmennyinkö ihan väärästä asiasta, vai pitääkö nykypäivän lapsia todellakin kasvattaa itsekkäiksi ja oman halun riivaamiksi ? Vai onko sitä itse vain liian sinisilmäinen jos ajattelee että perinteiset arvot kuten jakaminen ja ystävällisyys ovat edelleen tärkeitä asioita, jotka on hyvä oppia jo pienenä pärjätäkseen tässä maailmassa ? Ja mitä on elämän helppous pitkällä tähtäimellä ? Jos kaksivuotias juoksuttaa äitiään ihan kympillä leikkipuistossa, niin mitä hän tekee sitten teininä ?!

Lastenkasvatus on tänä päivänä raakaa ja henkilökohtaista. Paljon puhutaan muutenkin nykypäivän yhteisöllisyyden merkityksestä, tai enemmänkin sen puuttumisesta. Onneksi aika ajoin eteen tulee valaistumisen hetkiä tämänkin asian osalta. Vietimme perjantaina monta hauskaa tuntia kolmen lapsuudenystävä-äitin ja heidän lapsiensa kanssa; siinä joukossa kyllä kaikkien perään katsottiin yhteistoimin ja se, joka oli lähimpänä mehukannua, kaatoi juotavaa mukiin katsomatta. Onneksi tälläistäkin vielä löytyy, sekä meidän vanhempien että lasten kannalta!