Olen ollut alkuviikon Villen kanssa kaksistaan kotosalla, miestä viedään taas töiden puolesta ympäri Eurooppaa. Hyvin ollaan pärjätty, ei siinä mitään, mutta hieman yksinäistä puurtamistahan se on kotona, ja varsinkin nopeasti pimenevät illat tuntuvat joskus tooodella pitkiltä. Eilen vielä poika oli nukkunut päiväkodissa jotakuinkin puoli tuntia, joten jo kuuden maissa hän rupesi juoksemaan päin seiniä ja kulmat meni suoriksi - pelkästä väsymyksestä. Viimeinen tunti olikin sitten aikamoista ruikutusta ja rimputusta ennenkuin sain hänet suorin jaloin kammetuksi sänkyyn yöunille. Iltatunneilla nostelin kyllä symbolisesti hattua jokaikiselle yksinhuoltajalle, joiden arki on tälläistä koko ajan! Ja vaikka sitä joskus nipottaakin toiselle aikuiselle kotona ettei hän tee tarpeeksi (tai ainakaan yhtä paljoa kuin minä itse; selvää narsistin luonnetta minussa) niin kyllä sen tälläisinä päivinä huomaa, että toisen läsnäololla on korvaamattoman iso tekijä arjen pyörityksessä.

Ajankäyttö on kyllä haasteellinen asia nykypäivänä. Monessa paikassa pitäisi olla samaan aikaan, kaikkea pitäisi tehdä ja harrastaa, työt lohkaisevat ison osan päivästä, ja nukkuakin pitäisi. Olen erästä ystävääni nähnyt viimeksi reilusti yli vuosi sitten. Surkuhupaisaa tässä on se, että melkein näen hänen kotinsa ikkunan - omasta työhuoneestani. Ja kun viime vuoden olin kotona, hän teki hurjia määriä töitä, ja nyt kun minä taiteilen työpaikan ja kodin välillä, niin hän on jäämässä piakkoin kotiin pidemmäksi aikaa. Lähetin hänelle toukokuussa kortin, jossa toivoin että ehdittäisiin nähdä tämän vuoden aikana. En usko että näin käy, vaikka toisin kyllä toivon. Joku minua paljon viisaampi onkin sanonut, että elämässä ennenkaikkea onkin kyse ajoituksesta, siitä oletko oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeassa seurassa, oikealla asenteella. Ei kai tätä kutsuta sattumaksi ? Haluaisin kuitenkin uskoa, että halulla saa paljon aikaa, jopa paljon enemmän kuin oikealla, sattumanvaraisella ajoituksella.

Sitten arkisempiin asioihin: päiväkodissa on tänään valokuvaus. Aamulla poikaa sinne jättäessäni eräs äiti kantoi ihanaa valkoista pitsiunelmamekkoa tyttärensä valokuvausta varten (huom. kyllä Villekin sai mukaansa farkut ja uuden paidan). Siinä he sitten yhdessä kokeilivat mahtuuko se vielä päälle. Ei mahtunut. Minä häivyin siinä vaiheessa takavasemmalle, mutta koko päivän päässäni on leijunut kysymys mitä sitten kävi.. kuka itki, ja kenelle jäi kaikkein pahin olo ? Vai saisiko tälläisestä skenaariosta sittenkin onnellisen lopun !?