Kaksi viikkoa yksinhuoltaja-arkea alkaa olla lopussa. Olimme kai molemmat eilen väsyneitä, siis minä sekä poika, sillä uimakoulun jälkeen kaaduimme sänkyihimme jo ennen yhdeksää - ja aamulla kello oli varttia yli kahdeksan kun kampesin ylös katsomaan keittiöuunin kelloa. Siis yksitoista tuntia yhtämittaista unta. En usko sitä vieläkään. Mutta hyvää se teki, ja nyt on taas energiaa hoidella kotihommia perjantain vapaapäivän kunniaksi. Kyllä nämä lyhennetyt työviikot sitten ovat ihania! Kannatan niitä jokaiselle pienten lasten vanhemmalle, jos se vain on käytännössä (syystä tai toisesta) mahdollista.

Saan edelleen sähköpostitse kysymyksiä väitöskirjani ja siihen liittyvän tutkimuksen osalta. Tärkeimmän yksittäisen julkaisun ajankohta oli kevät 2003, jos nyt oikein muistan, eli siis aika pitkän ajan takaa julkaisumme on vielä tapetilla. Olen vastannut jokaiseen kyselyyn, vaikka joka kerta olen joutunut kirjaimellisesti palaamaan työhöni ja lukemaan ajatuksella mitä olenkaan joskus kirjoittanut. Se on hassu tunne, koska tunnistaa ja muistaa yksittäiset lauseet mutta ne kysytyt nippelitiedot, niin niitä pitää hakea rivi riviltä, jopa omista referensseistä asti. Olen leikkinyt myös ajatuksella että olisinkin jatkanut tutkijan työtä. Missäköhän sitä nyt olisi, fyysisesti ja henkisesti ?! Omasta mielestäni tein kuitenkin siirron privaattimaailmaan oikeassa ajassa ja paikassa, enkä ole katunut mitään työelämään liittyen. Silti se hivelee pientä ex-tutkijan mieltä, että joku ottaa yhteyttä pienen plus-merkin tai integraalin takia...