Töissä paukahti yllättävästä suunnasta nakki. Lupasin raahata huomenna ompelukoneen mukanani ja laittaa yhden mustan teatteriverhon kuosiinsa niin, etteivät satunnaiset kulkijat tirkistele erään asiakkaan laitteita ja osia. Aivan, olen siis toimiston ainoa nainen ;) Miehille jätin verhosysteemin suunnittelun ja mittailun: mihin tulee ovi, mihin minkäkinlainen sulkusysteemi ja mitä pitää peittää ja kuinka korkealta. Minun huolekseni jää siis käytännön toteutus; kankaan leikkaus, päärmeiden huolittelu, tarranauhojen kiinnitys, vetoketjujen ompelu. Lupasinkohan liikaa ? Peruskoulun päästötodistuksessa käsitöiden kohdalla lukee yksi ja nolla - ehkä siis selviydyn tästä(kin) nakista. Ja hei, olisihan tuokin homma voitu helposti ulkoistaa; se olisi vain maksanut maltaita ja kestänyt ainakin 4 viikkoa!

Toinen asia mikä toimistolla kyllä aina jaksaa ihmetyttää on kahvikone. Joskus sattuu vain nimittäin käymään niin, että kahvipurut on loppu tai kone on jumissa jonkin muun yhtä omituisen vian takia. Yllättäen tällöin alkaa miehiä ilmestyä ovelleni tyhjä muki kädessä.. ja joku rohkea sitten lopulta kysyy tietäisinkö minä mikä kahvikoneessa on vikana. Tässä onnistumalla saa paljon uusia ystäviä, voin paljastaa.

Belgiassa edellisessä työpaikassa meidän ryhmämme "sihteerikkönä" oli mies, tosi hauska tyyppi vielä, ja hauskalla sukunimellä (Herra Pupu, suom.) varustettu. Minun huoneeni oli hänen huoneen vieressä, ja voitte varmaan arvata kuinka monta kertaa minulta tultiin kysymään "sihteerisasioita".. En jaksanut asiasta välittää mutta kuulin, että huoneeseen minun jälkeeni muuttanut nainen veti herneet heti ja asennutti ovelle ison kyltin: En ole sihteeri. Eikä hän ollut edes suomalainen nainen.