Olen kuullut viimeisten viikkojen aikana monesti sanan "ura". Joka kerta se särähtää yhtä pahasti korvissani. Ei, minulle työpaikka on ennenkaikkea työpaikka. Yhden työpaikan jäädessä historian
lehdille syystä tai toisesta, niin luonnollistahan se vain on että seuraavan työpaikan haluaa olevan ainakin yhtä hyvä kuin aikaisempi. Kenelle maailmanmestarille joku hassu piirinmestaruus seuraavana vuonna on tyydyttävä suoritus ? Kysynpähän vain.

Mutta en todellakaan allekirjoita olevani "urahakuinen" - enkä "tee uraa" kun nyt vaihdan työpaikkaa olosuhteiden pakosta. Silti olen kuullut jo muutamaan kertaan toivotuksen hienosta urakehityksestä, eikä uudesta työpaikasta. Viikonloppuna tapasin lapsuudenystäväni äidin kadulla, ja menin ihan hämilleni kun hän rupesi vihjailemaan minulle kahden uraihmisen elämäntavoista ja perhe-elämästä. En osannut oikein mitään nasevaa hänelle vastata. Teki mieli huutaa jälkikäteen, että me muutamme vain ja ainoastaan sen takia ettei ulkomaalaiselle miehelleni annettu mahdollisuutta vakituiseen koulutuksensa arvoiseen työhön täällä-syntyä-on-jo-lottovoitto-Suomessa! Emme me etsi parempaa elämää, rahakkaita uria ja erikoisia seikkailua (seikkailut on jo seikkailtu..) vaan vakaata perhe-elämää, paikasta riippumatta. En minä mene tekemään uraa keski-Eurooppaan, ison kansainvälisen firman palvelukseen. Menen tekemään sinne töitä, jotta saan palkan tililleni, että voin ostaa perheelleni ruokaa, vaatteita ja satunnaisesti myös niitä superkalliita lentolippuja Suomeen. Ura on aika kaukana tästä arjesta.