Siivosin kaikki vaatekaapit ja laatikot, ja heitin ison kassillisen tavaraa keräyslaatikkoon. Mukaan joutuivat kuusi vuotta sitten hankkimani nahkasaappaat, jotka olivat jo hyvät päivänsä nähneet sekä melkein kaikki urheilupaidat ja lyhyet shortsit, joita pidin päällä niinä hyvinä sporttiaikoina ennen äidiksi tuloa - silloin kun urheilin jotakuinkin 5 päivänä viikossa. En edes viitsinyt kiduttaa itseäni kokeilemalla trikoita päälleni, ei se peili olisi kuitenkaan valehdellut.. Olo kaappien siivoamisen jälkeen oli yllättävän seesteinen, ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni vaatekaapin uusimisen kanssa. Ostin uudet nahkasaappaat, muutaman siistimmän työpaidan, rimpsuisen villatakin sekä hameen. Villen kommentti asiaan oli selkeä: mamma on kaunis. 

Pitäisi vain jaksaa käydä kaupoilla ahkerammin niin tietäisi millaisia vaatteita siellä myydään. Kokeilin muodissa olevaa villahametta, johon kietaistaan paksu vyö päälle. Ihan huvin vuoksi vain - ja se näyttikin yllättävän hyvältä. Jätin sen kuitenkin tankoon, mutta hieman se on nyt pyörinyt mielissä.. ehkä siis haen sen sieltä vielä kotiin, vaikka seuraavana palkkapäivänä. Pitäisi vain ensin kehittää joku meno, sillä työvaatteeksi siitä ei kyllä olisi. En suostu nimittäin yhdistelemään mekkoa, laboranttitakkia ja turvakenkiä! Uloshan ne kundit minut nauraisi. Olen muutenkin varmaan jo "se omituinen ulkomaalainen nainen", ja siinä on heille jo tarpeeksi haastetta, ihan ilman erikoisia vaatteita.

Tästä tuleekin mieleen eräs päivä kahdeksan vuotta sitten. Oli joulukuun 6. ja Geneven suurlähettiläs oli kutsunut suomalaiset juhlistamaan itsenäisyyspäivää residenssiinsä. Drinkkitilaisuus alkoi heti työpäivän jälkeen, joten ajattelin olla töissä kerrankin tyylikäs ja vetäisin päälleni mustan lyhyen mekon ja tummanpunaiset juhlasaappaani. Aamurutiineihin kuului silloin kolme poskisuudelmaa JOKAISELLE työkaverilleni, joista suurin osa oli ranskalaisia, vanhempaa ikäluokkaa olevia, insinöörismiehiä. Ei tullut työteosta sinä itsenäisyyspäivänä mitään, ei niin mitään. Aina oli joku huoneessani kysymässä mihin olin menossa niin hienona. Plääh.  

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi -  ja ilmoittauduin paikalliseen Suomi-klubiin. Tällä viikolla posti toi sitten kerholta postia, Tervetuloa Belgiaan -oppaan. Hieman naureskellen rupesin luku-urakkaan, pessimistisenä siitä mitä uutta oppisin opuksesta.. onhan minulla ollut belgialainen mies jo melkein kymmenen vuotta, samoin anoppi ja koko suku, poika on puoliksi belgialainen ja olen asunut jo yhteensä nelisen vuotta maan rajojen ulkopuolella, kaikki ajanjaksot mukaanlukien.

..mutta kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, vaikkakin täynnä liian kärjistettyjä yleistyksiä tavoista ja kulttuurista, mutta kaikenkaikkiaan lukemisen arvoinen, ja joiden yksityiskohtien (esim. asunnon ostaminen) osalta tarkempi kuin mikään paikallinen internet-sivusto. Sain kirjan mukana myös kaksi kerhon kuukausilehteä. Yllätyin miten paljon erilaisia kerhoja ja tapahtumia täällä on suomalaisten kesken, tosin toiminta on erittäin pääkaupunkikeskeistä - minne meiltä on jotakuinkin viidenkymmenen kilometrin ajomatka. Eihän se pitkä ole, ja taatusti Ville yritetään innostaa suomikouluun (kunhan sen aika on) Brysselin ringin nurkille, mutta muuten kerhoaktivoituminen kuulostaa ihan liian hankalalta arjen osalta. Harmi sinällään.

Kuulimme vielä jäätelöauton äänen alkuillasta, ja saimme kuin saimmekin ehkä kesän viimeiset irtojäätelöt liikkuvasta jätskiautosta. Istuimme siis pikkukylämme toisen maailmansodan muistomerkillä kesäherkusta nautiskellen:

Ville oli tarhassa kaatunut pyörällä (tarina meni jotensakin näin: "mamma, Ville, met fiets, en dan wenen, mama, mutta ei mitään hätää, ei tule poliisi Villeä hakemaan") - ja leuassa on taas oikein mukiinmenevä arpi. Juokseeko tytötkin kaikkia seiniä ja lattioita päin? 

Me asutaan puolen miljoonan asukkaan kokoisen kaupungin kupeessa, kymmenen kilometriä sen keskustasta - melkein siis maaseudulla. Siltä se ainakin tänään tuntui, kuului ja haisikin. Kylässämme oli perinteiset karjamarkkinat, noin sata metriä etuoveltamme, lähikirjaston isolla parkkipaikalla. Tämänpäiväiset markkinat olivat keskittyneet lehmiin, muita elikoita ei tälle kertaa ollut laisinkaan paikalla. Kävimme haistelemassa lehmäkauppoja, ja Ville oli tottakai niin innoissaan ettei kirjastoon meno kiinnostanut yhtään. Paikalla oli sekä maito- että lihalehmiä. Maitolehmät oli jätetty tarkoituksella lypsämättä niin että niiden utareista suorastaan pursuili maitoa joka suuntaan. Ja lihalehmät oli juuri käytetty trimmerillä jotta lihakset tulisivat parhaiten näkyviin. Ja kauppa lehmillä tuntui käyvän hyvin.  

Maitolehmät näytillä

Lihalehmien karvamuotia lehmämarkkinoilta

Täällä on menossa pitkä viikonloppu. Perjantai oli vapaapäivä, katolisen kirkon pyhimyksen Marian kunniaksi. Meilläpäin vietettiin samalla myös äitienpäivää, juuri samaisen Marian kannustuksena. Oli miten oli, niin töihin ei kenenkään tarvinnut eilen raahautua, mikä oli tärkeintä kaikista! Tänään on itselleni tullut vuosia lisää, mutta ei siitä sen enempää..

Ajattelin, että kesä töissä olisi rauhallinen, ja voisin omaan tahtiin opetella uuden työpaikan saloja. Tämä jäi unelmaksi, sillä tuntuu, että töissä on juuri ne kaikkein hulluimmat, jotka tietysti tulevat koputtamaan olkapäätä kun näkevät että on muitakin jotka eivät lomaile perheidensä kanssa. Alkuperäinen ajatukseni tehdä lyhyttä päivää loppukesästä ei todellakaan onnistunut, vaan olen ollut aika ajoin kotona ihan liian myöhään. Ensi viikosta lähtien Villekin on jälleen tarhassa, joten toivottavasti kaikkien rutiinit jälleen normalisoituvat, olosuhteiden pakosta. 

Villen tarhakuukaudet alkavat pikkuhiljaa loppua. Täällä lapset kun menevät kouluun kahden ja puolen vuoden iässä. Olemme ruvenneet katselemaan lähikouluja ja miettineet millainen ratkaisu olisi meille paras arjen hoitamisen kannalta. Koulu on ilmainen, mutta kestää vain jonnekin puoli neljään asti päivittäin. Joten käytännössä on vielä huolehdittava kouluajan jälkeisestä iltapäivähoidosta, joko laittamalla lapsi kerhoon tai pyytämällä isovanhempia apuun. Koulun valinnassa pitää ottaa vielä huomioon ryhmäkoot sekä ruokailun käytäntö. Monissa kouluissa ei lämmintä ruokaa ole tarjolla, joten kolmivuotiaat lapset kulkevat jo eväslaukkujen kanssa! Sinällään en viitsi asiasta enempää valittaa, sillä asiat eivät valittamalla parane, eivätkä ainakaan muutu. Jotenkin se lastenhoito meilläkin tulee hoitumaan, pakkohan sen on ;)